Väkivaltaviihde & ihmisluonto

Ihminen on luonnostaan väkivaltainen olento, joten sillä on luontainen tarve kokea väkivaltaa, joko tekimisen tai näkemisen kautta. Ihmisen väkivallan tarve ei siis tarkoita, että kaikki haluaisi tappaa toisiaan. Nykyihminen kokee enimmäkseen väkivaltaa viihteen ja kuvitteellisten tapahtumien kautta, toisin kuin antiikin aikaiset ihmiset. Antiikin aikaan ihmisten suurta viihdettä olivat esimerkiksi erittäin julmat gladiaattoritaistelut. Monet väittävät, että ihmisestä on tullut entistä väkivaltaisempi, mutta eikö nykypäivän väkivaltaviihde ole kuitenkin yleisesti ottaen lievempää kuin antiikin?

Ihmisen luontainen väkivaltaisuus tulee esille etenkin pienissä lapsissa, hiekkalaatikollakin tahtoa ja valtaa puolustetaan huitaisemalla kaveria lapiolla päähän, se tulee luonnostaan vaikka lapsella ei olisi minkäänlaisia aikaisempia väkivaltaisia kokemuksia. Väkivallan suhteen ihmiset voidaan rinnastaa hyvin myös eläimiin, jotka vaistomaisesti käyttävät väkivaltaa selviytyäkseen elämässään.

Jokainen ihminen ihannoi väkivaltaa jossain määrin, kaikki eivät vain paljasta sitä. Tänä päivänä väkivaltaviihdettä on monissa eri muodoissa kuten toiminta-, sota-, ja kauhuelokuvissa sekä räiskintä ja strategiapeleissä, joissa vastustaja pyritää eliminoimaan mitä erilaisimmilla tavoilla. Väkivaltaviihdettä on tarjolla myös monen ikäisille lapsista vanhoihin. Etenkin monissa lapsille suunnatuissa piirretyissä on väkivaltaa, kylläkin lievemmissä muodoissa.

Väkivallan suosion syitä on monia ja sillä on sekä negatiivisia että positiivisia vaikutuksia ihmisiin. Ehkä yksi suurimmista väkivallan suosion syistä on se että se on kuin kiellettyhedelmä, kaikki haluavat kokeilla maistaa jotakin erilaista joka ei yleensä ole todellisuudessa suotavaa tai mahdollista, viihteen avulla ihmiset voivat helposti "nauttia" väkivallan tuomasta adrenaliinin "huumasta". Sen avulla ihmiset voivat myös hetkellisesti paeta todellisuutta, purkaa sisäisiä aggressioitaan ja tutkia oikeata ja väärää ilman että tarvitsisi itse ryhtyä väkivaltaisiin tekoihin.

Väkivaltaviihteellä on myös huonoja vaikutuksia, on esimerkiksi varmaan totta että väkivaltainen viihde aiheutta lapsissa ja nuorissa jonkin verran ylimääräisiä pelkoja ja aggressiota. Viihteestä johtuen monet myös saavat väkivaltaisempia käyttäytymismalleja ja alkavat ajattelemaan väkivaltaa normaalina ja neutraalina asiana, se voi aiheuttaa myös muunlaisia väkivallan tunteita ja jos ihminen on jäänyt väkivaltaan liiaksi "koukkuun" ja luonut itselleen väkivaltaisia fantasioita saatta häntä kiehtoa liikaa ajatus kokeilla samoja

asiota todellisuudessa.

Klassinen tiedon määritelmä ja Gettier- ongelma

Klassisen tiedon määritelmän mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus, sen kehitti antiikin kuuluisa filosofi Platon. Platonin tiedon määritelmä voidaan purkaa osiin jolloin sen ymmärtää helpommin: minulla on asiaa koskeva uskomus, uskomus on tosi, minulla on perustelut uskomukselleni. Tietoa voidaan määritellä myös siten, että tietäminen edellyttää uskomista, mutta uskominen ei edellytä tietämistä.

Monet filosofit ovat kyseenalaistaneet Platonin tiedon määritelmää useaan otteeseen, esimerkiksi Edmund Gettier pyrki osoittamaan klassisen määritelmän pätemättömäksi.

Hän pyrki siihen keksimällä esimerkkejä, joissa tosi uskomus voidaan muodostaa hyvin perustein ilman, että se on tietoa.

Esimerkki Gettier- ongelmasta:

" Anna seisoo pellon laidalla ja näkee siellä lampaaksi naamioidun villakoiran. Hän muodostaa uskomuksen, että pellolla on lammas. Hänen Uskomuksensa on tosi, sillä pellolla todellakin on lammas, kiven takana siten, ettei Anna sitä näe."

Ongelma täyttää periaatteessa klassisen tiedon määritelmän vaatimukset, sillä ongelmassa Anna uskoo että villakoira todellakin on lammas eli Annalla on uskomus. Annalla on myös hyvät perustelut uskomuksellensa, sillä Anna uskoo nähneensä pellolla oikean lampaan, ja näkeminenhän on hyvä perustelu? Annan uskomus on myös tosi, sillä pellollahan on oikeasti lammas. Sehän täyttää kaikki klassisen määritelmän kriteerit.

Mielestäni Gettier- ongelma on hyvä esimerkki miksi klassinen tiedon määritelmä on virheellinen. Vaikka pellolla on lammas, se ei kuitenkaan ole sama lammas kuin minkä Anna näki, annan uskomusta ei voida siis laskea tiedoksi, koska tieto on puutteellinen, jos Annalta kysyttäisiin missä lammas, huomattaisiin että hän ei tiedä missä todellinen lammas on.

Mielestäni parempi tiedon määritelmä olisi, että tieto on hyvin perusteltu uskomus. Esimerkiksi kouluissahan opetetaan tietona miten maailmankaikkeus syntyi, se ei kuitenkaan ole täysin varmaa tietoa, se on vain tiedemiesten laatima uskomus joka on riittävän hyvin perusteltu, joilloin sitä pidetään tietona. Tiedon ei siis mielestäni tarvitse olla varma totuus vaan riittää, että se on tällä hetkellä todennäköisin ja parhaiten perustelluin uskomus.

Utilitarismi

Utilitarismi on moraaliteoria, jonka mukaan tekojen "hyvyys" määrittyy sillä kuinka monelle ne tuovat onnellisuutta ja kuinka suurta hyötyä ja yhteistä hyvää se tuottaa. Utilitarismissa ei siis haeta hyötyä yksin omaan yksilöille, vaan yheteisöille ja suuremmille kokonaisuuksille. Utilitarismin mittarina toimiikin mielihyvä, mitä enemmän teko tuottaa mielihyvää sitä moraalisempi teko on.

Eräällä filosofian tunnillamme teimme harjoituksen, jossa meidän oli tarkoitus toimia sairaalan henkilökuntana, meidän piti päättää utilitarismin mukaisesti kenet parannamme ja keiden hoito jätetään taka-alalle. Harjoituksen aikana huomasimme, että utilitarismin mukaisesti tehdyt päätökset eivät olleetkaan kovin järkeviä. Päätökset olivat useasti melko moraalittomia, esimerkiksi monet jättivät hoitamatta vakavasti sairaita ihmisiä ja sen sijaan hoitivat muun muassa TV- tähti kissojen harventuneet turkit ja tekivät kavojen kohotuksia julkkiksille. Päätökset olivat moraalittomuudesta huolimatta utilitarismin mukaisia, sillä niillä tavoitettetiin mahdollisimman suuri kokonaishyöty, kuten miljoonien rakastaman julkkiksen kauniit kasvot ja uran jatkuminen toivat onnellisuutta monille faneille, paljon enemmän siis kuin yhden lapsen hoitaminen.

Siitä huolimatta utilitarismi ei siis olekaan kovin hyvä tapa ratkoa asiota, vaikka onnellisuuden maksimoiminen kuulostaakin todella houkuttelevalta. Sen johdosta monet välittömästi hoitoa tarvitsevat ihmiset jäisivät kokonaan vaille hoitoa. Omasta mielestäni pelkän utilitarismin mukaisissa päätöksissä yhteiskunnassa ei olisi mitään järkeä, on kuitenkin tapauksia, joissa sen käyttö on suotaavaa ja jopa järkevintä. Esimerkiksi on ehkä järkevämpää asettaa etusijalle jonkin tuhansia ihmisiä tappavan sairauden hoidon kehittäminen kuin hoitomuodon kehittäminen johonkin todella todella harvinaiseen tautiin johon sairastuu vuodessa vain muutama ihmistä koko maapallolla.

Pahuus vai heikkous?

Mitä on pahuus? Onko aitoa pahuutta?

Oman kulttuurimme lait, säännöt ja moraalinormit määrittävät mikä on oikein ja mikä väärin. Yleisesti pahuudella tarkoitetaan tarkoituksellista toimintaan ja käytöstä, joka rikkoo sääntöjä ja normeja. Yleensä aidoksi pahuudeksi ei lasketa psyykkisestä sairaudesta tai psyykkisestä häiriöstä johtuva tekoa. Murhaaja voidaan oikeudessakin armahtaa vankilatuomiolta ja ohjaamaan hoitoon, jos pystytään todistamaan ettei murhaaja ollut kyseisenä ajankohtana kykeneväinen ajatelemaan selväjärkisesti ja tajunnan tila oli jostakin psyykkisestä häiriöstä johtuen sumentunut. Siihen liittyykin ongelma, voiko terve ihminen satuttaa toista? Mielestäni ei voi, aina kun toinen ihminen vahingoittaa toista on jossain määrin kyse jonkin asteisesta mielenterveydenhäiriöstä. Täysin terveen ja kirkas järkisen ihmisen omatunnonkin pitäisi jo estää aiheuttamasta toiselle suurta pahaa. Jotta yhteiskunta toimisi ei voida kuitenkaan ajatella että kaikki pahuus johtuisi tarkoituksettomuudesta tai ajattelukyvyn menettämisestä, toiselle aiheutettu suuri paha on rangaistuksellista.

Jos kuvitellaan, että ei ole olemassa aitoa pahuutta niin voiko silloin olla aitoa hyvyyttäkään? Entä onko itsekkyys pahuutta, jos se aiheuttaa itselle jotain hyvää?

Yksikään ihminen ei voi olla läpeensä paha eikä hyvä, jossain elämän vaiheessakin jokainen ihminen sortuu johonkin joka aiheuttaa toiselle jotakin harmia. Ihminen havittelee yleensä lähes vaistomaisesti omaa etuaan ja siten estää jonkin toisen edun saamisen. Eroamme eläimistä kuitenkin siinä määrin että terveillä ihmisillä on moraalintaju ja kyky valita mikä on oikein milloinkin. Ihminen ei kuitenkaan selviä elämästä ilman pienintäkään itsekkyyttä, tarkoittaako se että pahuus n ihmiselle heikkous? Onko siis olemassa aitoa pahuutta vai onko se vain heikkous jonka avulla ihminen yrittää selviytyä elämästään?